It's time to turn new chapter in life

Taas on yksi vuosista elämässä lähenemässä loppuaan. Enää 2 päivää aikaa toteuttaa jotain tämän vuoden puolella. Tuntuu että vastahan tää alko, ja toisaalta tää ajan nopeasti kuluminen myös pelottaa. Jos aika menee aina näin nopeesti, ni mite kerkee toteuttaa kaikki suunnitelmat? Ehkä jotkut niistä on sit vaan tarkotettu haaveiksi. Mut jos aika kuluu nopeesti, niin sehän yleesä vaa tarkottaa sitä et on ollu kivaa ja se aika on käytetty hyödyksi! :)

Mut mitä miulle on jääny kätee tästä vuodesta? Nopeesti ajateltuna ei mitään, en oo tehny mitää omast mielestäni "hullua" tai mieleenpainuvaa. En oo toteuttanu miu alkuvuoden suunnitelmia. En oo tehny kaikkee nii hyvi ku oisin voinu, mutta...
Oon taas kasvanu vuoden ihmisenä. Oon oppinu suhtautumaa asioihi kypsemmi ja ajattelemaa enemmä tekemisiäni. Oon tutustunu muutamaa uuteen ihmiseen, mitkä on omalt osaltaa tehny tästäkin vuodesta ainutlaatuisen. Oon huomannu et joka vuosi on ollu osittai eri ihmiset kene seurassa on eniten, mikä on varmaa kohtalon ansiota. Et saa mahollisimma paljo erilaisii ihmissuhdekokemuksii. Oon myös alkanu ajatella enemmä mikä on miulle parhaaksi, ja oppinu päästämää irti asioist jotka tuottaa pelkkää harmii miulle.
Lisäksi oon herättäny tän blogin taas henkiin, ja oon ollu tosi ilone kaikist positiivisista kommenteista, kiitos vielä! :)

Parin päivän päästä alkaa taas uusi luku miun elämässä, ja tuleva vuosi 2015 tuo taas uusia asioita mukanaan. 18 vuoden ikä, ajokortti ja lisää vastuuta. Vaikee uskoo et se mitä oon jo kauan odottanu tapahtuu jo hiema alle vuoden päästä. Toivottavast ens kesästä tulis myös ikimuistoinen, joku reissuki siihen vois sisältyy :).

Toivon myös teille kaikille muilleki ihanaa ja ilontäyteistä uutta vuotta!

Läheisen menettäminen

Tänää otan käsittelyyn hieman vakavamman aiheen. Tää on sellane aihe mist varmaa melkeimpä jokaisel on kokemusta, myös miulla. Ja tavalla tai toisella. Läheisen menetys ei aina tarkota kuolemaa, vaan myös se toine voi vaa lähtee yhtäkkii pois eikä siihe voi ottaa yhteyttä.

Ite oon tän kokenu kuitenki sillä ns. "lopullisella tavalla". Isä kuoli 29.12.2006 ja olin silloin 9-vuotias. Oli vaikee käsittää aluks ettei sitä isää tuu näkemää enää ikinä, et se ei oo vaa väliaikasesti pois. Vaik en hänen kanssa kuitenkaa tietyistä syistä kovi läheiseksi tullu ni tuntuu se silti pahalta. Ajan myötä se toki helpottaa ja nii on helpottanukki.
Ei se oo siitä kiinni ettenkö pärjäis ilman häntä miu elämäs. Tottakai pärjään. Harmittaa vaa ku hää ei oo näkemäs tärkeitä tapahtumii miunkaa elämässä. Esimerkiks konfirmaatiossa, kevätjuhlis ja tulevissa valmistujaisis sekä vaikka häissä, ni tulee aina mielee et "oispa isäki tääl läsnä". Tai no ehkä hää onki jollai tavalla, ja toivottavasti onki. Myös se, et olin sillo nii nuori enkä ees kerenny kunnol tutustumaa hänee harmittaa tosi paljon.
Ja kyllä isä tulee mielee vieläki satunnaisin väliajoin. Kunnioitan häne muistoo sil taval etten tee mitää mist tiiän, ettei hää ainakaa tykkäis. En kuitekaa aio rajoittaa miu elämää mut on joitai asioita mist hää ei ois todellakaa ilone ja mitä voin olla iha hyvi tekemättä.

Läheisen menettämine tuntuu hetken siltä, niiku osa siusta ois lähteny irti. Niiku siul ois ns. "tyhjiö" siu arjessa. Mut senki saa täytettyä, ku ei jää suruun rypemään.
Sillo ku menettää jonku läheisen ja rakkaan ihmisen, ni pitää saada surra rauhassa. Jokaisel se ottaa oman aikansa. Sitä surua voi purkaa johonki aktiviteetteihin jos kokee et siit on apua. Minuu on auttanu musiikin kuuntelu ja ajatuste kirjottamine iha paperille. Ei sen tarvii olla mitää selkeetä tekstii, iha vaa vaik sekasi jotai laulun sanoja tai vastaavaa. Myös liikunta saa ajatuksii hetkeks muualle. Itteensä ei kannata kuitenkaa polttaa loppuun, koska se väsymys ja suru ei oo hyvä yhdistelmä.
Eikä kukaa voi ns. "korvata" sitä menetettyä ihmistä, mut se poismennyt ihmine toi siu elämää jotai asioita ja se uusi ihmine taas jotai uutta. Vähä sama asia pätee eroamiseen. Mikää suhde ei oo samanlaine, mut jokaises on omat hyvät ja huonot puolensa. Se, et siun entine ottaa jonku uuden ei tarkota sitä et se unohtais siut. Se tarkottaa vaa sitä et hää siirtyy eteenpäin elämässään. Ja niin pitäis kaikkien tehdäkki. Maailmas on kuitenki n. 7 miljardia ihmistä. Eli kenenkää tulevaisuus ei ole yhden ihmisen menettämisestä kiinni. Ja toisaalta, elämäs ihmiset vaihtuu ja tilanteet vaihtuu joten menettäminen saattaa hetken tuntuu pahalta, mut sit myöhemmi voi huomata et se toi tilalle jotai hyvää. Eikä se rakkaus ikinä häviä, eikä muistoja voi kukaa viedä pois.
Suruaika siis saa ja pitää olla, mut sen jälkee pitää alkaa miettii et mitä seuraavaksi.

Täs biisejä, mitkä o ainaki minuu helpottanu jonku ihmisen menettämisen jälkee:

Suosio, onko sillä mitään merkitystä?

Tänää ajattelin kirjottaa sellasest asiasta ku suosiosta, ja siitä mite se suosio vaikuttaa nykyää koulumaailmassaki tosi paljon. On järjetöntä, mite jotkut voi kuvitella voivansa määritellä kuka on hyvä tyyppi ja kuka ei sen perusteella kui monta tykkääjää sen ig- ja fb-kuvissa on, tai kuinka monta seuraajaa tai kaverii sil on. Ja sit on vielä nää "ask-feimit" kenelle tulee tyyliin 1000 kysymystä per päivä. On kyllä monta tapaa tulla "julkkikseksi" nykyään :D. Miu mielest mikään noista ei ainakaa kerro luonteesta sun muusta yhtää mitää.
Myös oon huomannu, et jotkut kattovat nenänvartta pitkin jos siul ei oo päälläs merkkivaatteita tai merkkilaukkuu. Huvittavaa et sit näillä arvostelijoillaki se "merkkivaate" on aika usei feikki :D. Ei kaikilla oo edes varaa pukeutuu sillä tavalla, niinku ei kyllä miullakaan. Ja miks edes tarvitsisi?

Myös se, kuinka puhelias ja sosiaaline sie oot näköjää vaikuttaa monien mielestä siihe mille arvoasteelle siut asetetaan ja kehdataanko siu kaa viettää aikaa. Mie en oo ite ikin ollu mikää puhelias ja varsinki eskarissa ja ala-asteella olin tosi ujo. Yläasteella aloin jo olla vähä puheliaampi joten ehkä sain vähä lisää itseluottamusta iän myötä. Oon kyl viel tänä päivänäkii aika hiljane vieraas porukassa, ja melko huono saamaa uusii kavereita. En vaa oo ikinä pystyny menemää tosta noi vaa puhumaa tuntemattomille, koska jotenki miu alitajunnassa on vaa se et ei ne haluu minuu siihe ja tuntisin itteni vaa ulkopuoliseks. Oon myös sen takii varovaine sanomisissani, koska oletan ettei ketää kuitenkaa miu jutut hirveemmin kiinnosta. Mut pieni ujous on ehkä jollai taval myös hyvä piirre, ei tuu ainakaa paljastettuu itestää liikaa liia aikasin. Joskus toisaalta kun mietin et kehtaanko jutella jollekin, ni ravistelen itteeni sisäisesti ja mietin "kerran täällä vaa eletää, jos se ei miust tykkää ni ainaki yritin".
On miul ollu kuitenki aina ne tietyt kaverit kene kaa oon, ja niitten seuras oonki sit iha erilaine koska uskallan olla vapautuneemmin. Mieluummin pidän muutaman hyvän ystävän/kaverin ku monii kavereita ja tuttuja ketä kaikkii en ees ikinä kerkeis näkemää.

Muutenki inhoon tuota sanaa "suosittu". Koska eihä sillä oo loppupeleis elämäs mitää merkitystä vaik oisitki se yläasteen suosituin tyttö tai poika. Ne siun vanhat ihailijat ei varmaa enää ees muista sinuu muutaman vuoden päästä. Enkä ymmärrä miks jotkuu pyrkii siihen suositun asemaan, eiks se pääasia oo kuitenki se, et siul on siun ympäril hyvii tyyppejä keiden kanssa voit viettää aikaa.
Ja se, et jos oot jonku mielestä tosi kaunis/komee, ni siust heti oletetaa et oot se kaikist suosituin ja sinuu ei uskalla tutustuu sen takii, on miu mielest omituista.
Ja sitten on ne ihmiset, ketkä pyrkii olemaan yltiösosiaalisia ja tutustumaan näin karkeasti sanottuna kaikkiin koulun tyyppeihin, ni mite ihmeessä ne pystyy siihen?:D Ihmettelen vaan, koska yleensä luonne ei vaan voi kaikkien kanssa sopia yhteen. Monesti kyllä tälläisten ihmiste kohalla näkee sitä selän takana puhumista aika paljon.
Tässä nyt miun ajatuksia, kertokaa toki omianne! :)

Tähän loppuu vielä selfie :).